Pinkki ja pimeä kaamos.
Miltä tuntuu kokea kaamos kokonaan?
Teksti Marika Varpenius
Kuvituskuvat Lapista Eeva Mäkinen
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 1
Muutto etelästä
pohjoiseen
Etelän talvi, tuo ikuinen marraskuu, ei ole koskaan ollut suosikkejani. Joinain vuosina on ollut hyvä luminen talvi mutta useimmin ei, ja pimeä, loskainen, märkä kaiken nielevä pimeys ja räntä ei koskaan ole kuulunut niihin asioihin, joita kaipaan elämääni.
Parasta etelässä asuessa ovat olleet muutamat alkutalven reissut pohjoiseen, jossa on kummallisesti valoa tuovaa lunta.
Sitten muutin Lappiin, ja päädyin odottamaan kaamosta kauhulla.
Kuinka kaamoksesta selviää, jos siihen ei ole tottunut?
On aivan eri asia käydä kaamosaikaan vähän piipahtamassa pohjoisessa katsomassa kauniita sävyjä, kirkasta tähtitaivasta ja paukkuvaa pakkasta, kuin asua se koko talven läpi.
Vaikka tiedän, että kaamoksen sävy on kaunis ja pakkanen kova, en oikein etukäteen ymmärrä kuinka kaunis ja kuinka kallis.
Vuokra-asuntomme lämpenee suoralla sähköllä ja jokaisessa nurkassa tuulee. Energiatehokkuus, sitä ei ole täällä.
Postilaatikkomme on valtatien varrella, jossa rekat ajavat kovaa. Joudun lampsimaan sinne pimeydessä ilman katuvaloja, ilman piennarta, ilman omaa tilaa.
Nopeasti päädyn tilaamaan netistä standardinmukaisesti heijastavan huomioväritakin, ja oma tilani rekan ja lumivallin välissä kasvaa huomattavasti.
Kunnollinen takki on tarpeellinen, jotta rekkakuskit erottavat minut ketusta. Kävelen koko talven keltainen takki päällä, koska sillä saa juuri sitä mitä haluan; omaa tilaa tiellä ja nopeamman vaihdon pitkistä valoista ja lyhyisiin.
Henkeni lisäksi saan pitää myös näkökykyni.
Samaa vaatetusta toivoisin oikeastaan kaikille, joiden on pakko liikkua pimeässä minkä tahansa tien laidalla. Aina ei ole muuta tarjolla, kuin valtatie ilman piennarta. Silloin auttaa, kun ihmisen tunnistaa kaukaa.
Myös pikkutiellä, jossa on 30 kilometrin nopeusrajoitus ja rauhalliset kuljettajat, on mukavampi kävellä kun huomaan selvästi missä kohdin minut on havaittu.
Osa kävelee täällä mustassa takissa otsalampun kanssa ja kuvittelee, että otsalampun valokeila kyllä näkyy, kun sitä vähän sivuille heiluttelee. X-vision genesis pitää huolen, ettei muuten näy.
Pimeydessä minulla on aikaa surffailla netissä. Siellä joku valittaa, kun rekkakuskit väistävät niin myöhään ja henkilöautotkin niistävät olkapäätä ohittaessaan. ”Minulla on kuitenkin kaksi heijastinta” tuntuu turhalta ulinalta, kun ne pari markettikillutinta ei näy mihinkään.
Eivät autoilijat väistä ajoissa, jos ihmistä ei näe. Musta parkatakki marraskuussa kahdellakin polven kohdalla roikkuvalla heijastimella kertoo lähinnä itsetuhoisuudesta.
Ensimmäinen talvi Lapissa
Ennen muuttoa kaamos on mietityttänyt. Ensimmäinen talvi menee kuitenkin ohi totutellessa kaikkeen uuteen ja yrittäessä saada pohjoisen peräkolkkaan omaa taloa ja sille rakentajia.
Selvitellessä mikään ei ole niin varmaa kuin pimeys.
Väliaikaisasunnossamme ei ole yhtään pihavaloa, ainoastaan sähköturvallinen piuhanpää sojottaa iloisesti taivaalle. Onneksi se on niin ylhäällä, ettei kukaan siihen yllä.
Oikeastaan se aika ennen kaamosta, kun normaalisti etelässä on märkää ja pilkkopimeää, on täällä pohjoisessa Suomessa hyvin kaunis. Sysimusta rapakeli kestää arviolta viikon. Sitten tulee pelastava pakkanen ja ensilumi.
Lumi sataa maahan verrattain aikaisin syksyllä ja tuo valoa. Ei ole enää loskaa, eikä rapaa. Lokakuussa on jo mukavasti lunta. Sitä käy maassa 62 senttiä, kunnes se kaikki sulaa pois. Aivan kaikki.
Tämä valon jatkuva väheneminen tuntuu jotenkin vaikealta. Lumi lupaili jo hieman valoa, mutta ei sitten.
Lokakuussa taivasta valaisee jo revontulet, tai ainakin haluan kuvitella niin. Jos eivät valaise, niin ovat kuitenkin kaunis lähes jokailtainen show taivaalla, mikäli jaksan siirtyä sisätiloista ulos.
Ennen muuttoa kävin hakemassa etelän kangaskaupasta pimennysverhot, kun lapset valittivat etteivät voi nukkua, kun revontulet ovat niin kirkkaita. En jostain syystä saanut yhtään sympatiaa ostoksilleni.
Marraskuussa pinkit sävyt alkavat viedä alaa. Oikeastaan vihaan pinkkiä, mutta täällä se sopii taivaalle oikein hyvin.
Pinkki vivahde näyttää valokuvissa hullunkuriselta filtteriltä ja osa kuviani näkevistä ihmisistä huutaa photoshoppia, muttei sitä ole käytetty.
Kaiken nielevä pimeys ei ole täällä yhtään sellaista kuin ajattelin, vaan jatkuvaa pinkkiä, violettia ja sinistä eri puolilla taivasta.
Maisema vaikuttaa pimeältä, jos sitä katsoo valaistusta sisätilasta laittamatta nokkaansa pakkaseen.
Tilanne muuttuu, kun lähtee ulos. Siellä pimeys ei tarkoita pimeyttä, vaan vaihtuvia värejä ja tähtiä. Selitä sitä sitten.
Marraskuun lopulla järvet jäätyvät ja aurinko laskee viimeisen kerran tälle vuodelle.
Samalla alkaa nukuttaa. Jos normaalisti nukun yhdestätoista kahdeksaan, täällä unirytmi tekee aivan omiaan.
Illalla yhdeksältä olen aivan valmis nukkumaan ja jos ei ole pakko herätä, ysiin asti posotan täyttä unta ilman mitään häiriötä. Aamulla kahdeksalta alkavat palaverit vähän häiritsevät untani.
Päivälläkin voisi ottaa nokoset vaikka tiedän, että parempi olisi lähteä ulos siihen jatkuvaan kaiken nielevään pimeyteen.
Keskellä päivää on edelleen kaamoksesta huolimatta hetki valoisaa, ja siitä pitäisi ottaa kaikki irti. Aina ei huvita.
Olen energisimmilläni muutenkin aina iltaisin, eikä puolen päivän maissa leijuva onneton valonhattara saa minussa mitään aikaan. Kiva juttu, onko lisää kahvia?
Ehkä kaamoksen keskipäivän sävyt ovat helpompia niille, jotka luontaisesti ovat aktiivisia aamuisin ja päivällä. Minä en ole; teen työni ja kaikki asiani iltaisin, ja aamuisin haluaisin vain nukkua ja olla rauhassa hiljaisuudessa.
Sitä täällä kyllä riittää.
Villin huhun mukaan ne, jotka muuttavat pohjoiseen syksyllä valon vähentyessä, haluavat lähteä nopeasti. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta maaliskuu oli oikein hyvä aika muuttaa pohjoiseen.
Samalla ehtii totutella uuteen asuinpaikkaan, tavata kaikki kyläkuukkelit ja saada pimeyden kylmää rättiä naamalle vasta vähän myöhemmin.
Jatkuva pimeys on eniten omassa päässäni. Ulkona on lähes aina joko kauniit sävyt, revontulet tai mahtava tähtitaivas, jotenkin erilainen kuin etelässä, kaupungissa. Jos mitään niistä ei ole, on niin kamala myrsky ettei ulos kannata mennä muutenkaan.
Aurinkoa ei näy, mutta jos on kuutamo, on yllättävänkin valoisaa. Pihalla ei tarvita edes otsalamppua, kun ihana kuu tuo niin paljon valoa.
Jossain vaiheessa haluan taas nähdä mäntyjä, kunnon metsää ainaisen koivikon sijaan sekä enemmän valoa. Varaan mökin Ylläsjärveltä, jossa on hyvin valoisaa, siis olevinaan.
Kuvaan kaunista järvimaisemaa lähes päivänvalossa ja taivaan mahtavia pinkkejä sävyjä, ja mietin miten täällä onkin niin paljon valoisampaa kuin parisataa kilometriä pohjoisempana.
Samalla joku tulee tohkeissaan kertomaan, että nyt on ensimmäinen virallinen kaamospäivä Ylläsjärvellä.
No vittu hei.
Jouluaaton tietämillä on vuoden pimein päivä.
Talon rakentaminen talvella Lapissa on järkevintä ikinä
Solmimme edeltävänä keväänä talokaupat ja syksyllä uudet, kun ensimmäinen iso talotehdas teki täydelliset oharit.
Näin meistä tulee tahtomattamme talvirakentajia, oikeastaan jo toistamiseen.
Hirsikasa saapuu joulukuun pinkkien aikaan ja työmiehet heti tammikuun alussa. He ajavat illalla pihaan ja hetken tuumattuaan toteavat aloittavansa työt kun on valoisaa.
Ehdotan helmikuuta, ja pojat mulkaisevat minua kummallisesti.
Pääsemme sopuun ajasta kello 10, silloin on kuitenkin jo hieman uusia sävyjä itäisellä taivaalla. Aamulla sytytän valmiiksi kunnolliset työmaavalot, niin on valoisaa kuten lupasin.
Baltian pojilla ei taida olla pienintäkään ymmärrystä siitä, mihin ovat tulleet. Ensimmäisten päivien aikana he uusivat vaatevarastojaan ja hankkivat lähikaupasta pakkasta kestävät otsalamput, vaikka täällä on säälittävä -16. Villakerrastosta eivät taida olla kuulleetkaan.
Työpäivä on maksimissaan kuuden tunnin mittainen, kun on niin kylmää ja lopun ajan pimeää. Myös nosturi uikuttaa surkeasti kylmyydessä, ja sitä oikeaa kylmyyttäkin on tarjolla. Mittari käy reilusti pakkasen puolella, kolmessakymmenessä.
Kylmyydestä, pimeydestä ja myrskyn järjestämistä vapaapäivistä huolimatta talo etenee sovitusti eikä poikien hymy hyydy.
Välillä tuulee niin paljon, että käyn kyselemässä raksan tunnelmia laskettelulasit päässä. Ukot näyttävät kateellisilta.
Lopun pimeän ajan vietän tehden lumitöitä kahdella pihalla, vuokra-asuntomme pihapiirissä ja raksalla. En enää muista, oliko seuraavissa kahdessa väliaikaisessa vuokra-asunnossamme pihavaloja. Omassamme ei ainakaan ole.
Kolmatta valotonta talvea ei tule.
Aion ripustaa pihani täyteen kaikenlaisia valoja; kynttilälyhtyjä, kausivaloja ja tolppia.
Muualla maassa kaikki valonauhat, tähdet ja koristevalaisimet ovat noloja jouluvaloja. Täällä ne ovat kausi- tai kaamosvaloja, ja lopulta kovin tarpeellisia.
Niitäkin voisi toki sijoitella sävyn mukaan, eikä kaikkia maailman värejä samalle terassille. Valosaastetta ei tässä kylässä juurikaan ole, vaikka koko kylä ripustaisi tähden jokaiseen ikkunaan ja hirvittävän ledinauhan ränniin.
Ymmärrän, miksi täällä on niin vähän ihmisiä. Onhan tämä nyt hieman pimeetä.
Keskitalvella tuntuu, että värimaailma on jatkuvaa auringonlaskua. Nouse se ei sitten ikinä.
Idässä sävy on kaunis, äärimmäisen kylmän tuntuinen syvä sininen. Se mätsää hyvin untuvatakkiini sekä silmäpusseihini, antakaa mun vielä vähän nukkua.
Joskus voi katsoa eri sävyt eri suunnilta samalla kertaa. Pinkit etelässä, syvä sininen idän puolella, kellertävä jossain missä sattuu olemaan.
Vähän vaikea tähän on kyllästyä, kun kaikkea on tarjolla kunhan jaksaa mennä sisätiloista ulos ja päätä kääntää.
Aurinkoa ei näy.
Tammikuun puolivälin jälkeen pallero suostuu näyttäytymään noin 5 minuuttia. Juon sen kunniaksi kahvit ulkona. Viis siitä että pää jäätyy.
Tammikuukin on todella kaunis kuukausi pohjoisessa.
Aurinko hieman pilkottaa, yhtään ketään ei näy missään ja umpihankea on muille jakaa. Auringonvalosta tulee äärimmäisen hyvä mieli, vaikka se ei lämmitä sitten tippaakaan.
Lähes joka yö on revontulet ja kirkas tähtitaivas. Sen varjopuolen näen sähkölaskussa. En tiedä miksi talot pitää rakentaa täällä niin hatariksi, sillä tuntuu että vaihtuvien vuokra-asuntojemme yhteinen piirre on veto ja viima.
Ei maalämmöllä tee mitään, jos talo tuulee läpi. Paritalomme naapuri kertoo, että joskus keittiön pöydällä on lunta. Meillä ei ole, sillä ikkunat on teipattu sisäpuolelta värittömällä teipillä kiinni.
Kesällä ihmettelinkin, miksi täällä ei saa tuulettaa.
Sitä en ymmärrä, miksi täällä ei ole kaamosaikaan ketään. Pakkasta on -28, taivas tarjoilee parhaimpiaan ja lähiretkikohteilla ei todellakaan ole ruuhkaa.
Aivan rauhassa saa kävellä laavulle eikä tarvitse jonottaa makkaravuoroa.
Kaupassakin käyn kävellen, sillä tarvitsen syyn liikkua ulkona eikä näillä pakkasilla kiinnosta starttailla autoa muutaman kilometrin vuoksi.
Kävellessä ei ole koskaan kylmä, vaikka mittari näyttäisi mitä.
Tammikuun lopulla saan jo yli tunnin aurinkoa. Saan myös pakkasta, -30 astetta hyvin pitkään. On kaunista. Nouseva aurinko, sumua ja usvaa, jotain höttöä taivaalla joka siivilöi sen vähäisen valon hyvin kauniisti.
Kaamos on päättynyt, mutta valoa ei merkittävästi vieläkään ole. Ulkovalojen puuttuessa viritän ulos ulkotulia ja kynttilälyhtyjä. Ei ne pysy pystyssä tuulessa.
Keskellä talvea tarvitaan myös putkimiestä, joka ajaa paikalle 200 kilometrin päästä. Kyselemme viitteellistä aikaa, jotta ollaan varmasti hereillä kun asentaja saapuu.
Rakennusala yleisesti haluaa tehdä töitä aikaisin, mutta ei talvella pohjoisimmassa Lapissa. Putkimies kertoo tulevansa kunhan herää.
Se sopii mainiosti.
Kesällä valoisaan aikaan rakentajat olisivat pihassa viimeistään kahdeksalta, mieluiten seitsemältä. Nyt kymmeneltä, melkein. On ihan sama milloin työnsä hoitaa, kun valoa ei ole kuitenkaan.
Kahdeksasta neljään ei vaan mitenkään sovi tänne ja pääasia on, että työt tulevat joskus hoidetuksi.
Toisena talvena yritän kysellä paikallisilta, että kuinka tämän kaamoksen kanssa tulisi oikein pärjätä. Ei mitenkään, sanovat toiset. Monelta te sitten heräätte, joku tiedustelee. Yhdeksältä.
Ei kuulemma kuulosta kovin pahalta.
Ei täällä kukaan säntää töihin kahdeksaksi. Ei mikään ole edes auki. Kauppa aukeaa kymmeneltä, posti ja matkahuolto yhdeltä. Ei täällä pikkukylässä oikein edes ole muuta.
Alko on, luojan kiitos.
Olen matkaillut keskitalvella usein Posiolla, Kuusamossa, joskus pohjoisempanakin katsomassa kauniita tykkylumipuita ja pakkasen värjäämää maisemaa.
Viikon pimeys-experience on jotain ihan muuta, kuin kaamos 24/7 pari kuukautta putkeen ja sen jälkeenkin valoisa aika on hyvin viitteellinen asia.
Posiolla ei edes ole kaamosta, hämärää kylläkin.
Viikon lomalla on ihana tunnelmoida kynttilänvalossa, nauttia niistä keskipäivän valoisista tunneista ja hitaiden aamujen ystävänä ihmetellä, miten ei tänäänkään ehditty valoisaan aikaan mihinkään.
Viikon lomalla sillä ei ole mitään väliä, vaikka päivä lähteekin käyntiin vasta lounasajan jälkeen.
Kun kaamosta arjessa kestää ja kestää ja kestää, eikä oma toimintakyky ole omasta mielestä aivan terässään, alkaa tulla huono omatunto.
En tiedä miksi, ketä varten, mitä sillä on väliä jos en ole kärppänä paikalla aamulla kello 8.
En tiedä missä edes pitäisi olla, kun teen työni kotona ja pystyn aamulla pimeydessä vahtimaan myös muuta liikennettä esimerkiksi valtatiellä.
Tiesovelluksesta näen, että rekkoja on taas jumissa tukkimassa tietä. Siksi siellä ei liiku juuri ketään.
Ei edes auraa. \
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 1, joka on osa lumen ja jään trilogiaa
