21 päivää, 350 kilometriä
Kanootilla Lemmenjoelta Jäämerelle
Teksti ja kuvat Antti Vettenranta
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 8
21 päivää, 350 km meloen
Marraskuussa 2023 potkiskelin jääkokkareita kävellessäni katuvalojen valaisemassa sohjossa kotikadullani Helsingissä.
Puhelimeeni kilahti yllättäen viesti. Se tuli Martin Trahanilta, ystävältäni Kanadasta. Olin jo suunnitellut seuraavaksi kesäksi ihan muuta kun Martin kysyi näyttäisinkö hänelle kesällä Suomen Lappia.
Martinille Suomi oli jo osittain tuttu; olimme edellisenä syksynä meloneet 8 päivää Koloveden ja Linnansaaren kansallispuiston maisemissa.
Kerroin Martinille, että haluaisin tehdä tällä kertaa pitkän retken ja minulla on kuukausi aikaa. Martin vastasi, että hän voisi käyttää koko kesälomansa tähän projektiin.
Emmin kaksi sekuntia ja heitin aiemman suunnitelmani ”pöytälaatikkoon” ja vastasin, ”Let’s go, I will start planning it right away!”.
Martin Trahan on kansainvälisestikin tunnettu pitkien matkojen meloja ja on melonut mm. Yhdysvaltojen ja Kanadan halki sekä Yukon-joen päästä päähän.
Ylösalas Lemmenjokea ja Inarille - kanootilla vuosisadan kuivimpana kesänä
Vuosi 2024 jää historiaan yhtenä kuivimmista Suomen Lapissa. Metsäpalot roihusivat Inarijärvellä ja tilanne vain paheni entisestään kesän edetessä.
Lähdimme matkaan elokuun loppupuolella tietoisena siitä, että reissustamme tulisi kuivuuden takia raskas. Vähänpä kuitenkin tässä vaiheessa arvasimme mitä meillä vielä olisi edessä!
Reittimme kulki Lemmenjoen latvavesiltä (jonne ensin meloisimme vastavirtaan) Juutuanjoelle, joka on tunnettu haastavista koskistaan.
Sieltä jatkaisimme Inarijärven eteläosan sokkeloisen saariston kautta Suolisvuonolle ja myöhemmin Vätsärin erämaahan.
Vätsäristä meidän olisi tarkoitus kulkea pahamaineiseen Routasenkuruun ja sitä kautta rajan yli Norjaan ja Munkelva-joelle.
Lopulta jos kaikki menisi hyvin, meloisimme todennäköisesti talven jo saavuttua Jäämerelle. Matkaa kartalle piirrettynä oli noin 320 kilometriä.
Lemmenjoki- Paatari - Solojärvi - Juutuanjoki
Lemmenjoki sujui hienosti, ja saavuimme lopulta tuuliselle Paatarille ja Solojärvelle, josta jatkoimme Juutuanjoelle. Vesi oli harvinaisen matalalla, mikä kävi ilmi myös joella tapaamamme kalastajan puheista.
Hän kertoi asuneensa ja kalastaneensa joen varrella 53 vuotta ja nähneensä vain kerran aikaisemmin veden yhtä alhaalla.
Koskimelonta vaatii kanoottikaksikon melojilta saumatonta yhteistyötä, mutta me emme olleet vielä Martinin kanssa tottuneet toistemme melontatyyleihin koskissa.
Lisäksi Martinin äidinkieli on ranska ja omani on suomi, joten kommunikoimme englannin kielellä. Reissun loppupuolella kantaessamme tavaroitamme vesistöstä toiseen tai kompuroidessamme Routasenkurun kivikoissa, kommunikaatio välillä vaikeutui rasituksen vuoksi.
Usein nauroimme kippurassa näille koomisille tilanteille, kun emme enää kyenneet väsymyksen takia ilmaisemaan itseämme vieraalla kielellä. Lauseesta saattoi tulla vain sana tai kaksi ja toisen piti sen perusteella päätellä mitä häneltä pyydetään.
Kohti koskia - Jurmokoskesta eteenpäin
Ensimmäinen Juutuanjoen koski, Jurmokoski, sujui kuin oppikirjan mukaan. Pujottelimme kosken alas ilman ensimmäistäkään kivikosketusta, vaikka koski oli kuin pieni kivipelto.
Saimme tästä itseluottamusta ja lähdimme taklaamaan seuraavia.
Käytimme runsaasti aikaa tarkastellessamme koskia rannalta ja etsiessämme turvallisia laskulinjoja. Useimmat kosket kuitenkin näyttivät siltä, ettei kannattanut edes yrittää. Vesi oli liian matalalla.
Rantojen kautta kulkeminen oli usein mahdotonta johtuen niljakkaan liukkaista kivistä ja myös tiheistä pusikoista ja etenimme joen hitaasti alas välillä melomalla, välillä taluttamalla kanoottia.
Meillä oli käytännössä vielä edessä monta sataa kilometriä ja senkin vuoksi päätimme edetä ilman turhaa riskinottoa. Normaalisti vuolas ja mahtava joki oli tänä vuonna kuin pieni puron pahanen liioitellun suurissa kulisseissa.
Aivan meidän perässämme meloi kaksi tuttua erittäin kokenutta packraft-melojaa. Sovimme jo treffit heidän kanssaan Haapakosken päivätuvalle, mutta tuvalle saapuessamme sain puhelimeeni viestin: ”Menkää vaan, meillä kestää.”
Vasta reissumme jälkeen saimme kuulla syyn: toinen melojista oli jäänyt minuuttien ajaksi pyörimään vaaralliseen honttoon ja oli lähellä menettää henkensä. Näimme tilanteen myöhemmin hänen kypäräkameransa tallenteelta.
Viestin lähettänyt meloja oli onnistunut pelastamaan ystävänsä heittoköyden avulla, ja he olivat lähteneet tarkistuttamaan tilanteen sairaalassa. Onneksi kaikki oli lopulta kunnossa – vain hurja tarina jäi kerrottavaksi.
Inarinjärvi - Saamen meri
Kuin taikaiskusta, sateinen ja sumuinen sää vaihtui auringonpaisteeksi kun meloimme Inarin kirkonkylän ohi ”järvelle”. Paikalliset tosiaan kutsuvat Inarijärveä pelkäsi järveksi ja jos he menevät jollekin toiselle järvelle, puhutaan silloin metsäjärvestä.
Inarijärvi, tai siis järvi, ei välttämättä ole paras mahdollinen melontakohde aloittelijalle. Tai yhtä hyvin se voi sitäkin olla, mutta kovan tuulen aiheuttamiin välipäiviin on syytä varautua.
Ystäväni kertoi tarinan myrskyisestä illasta, jolloin hänen telttansa oli lähellä lentää veteen vaimoineen päivineen. Telttakiilat sinkoilivat sinne tänne ja vain apua -huudot pelastivat täydeltä katastrofilta.
Meillä kuitenkin kävi tässäkin suhteessa hyvä tuuri. Meloimme koko järven myötätuulessa ja jouduimme pitelemään säätä saaressa vain yhden ainoan kerran.
Tämä päivä oli meidän 8. melontapäivämme, jota oli vapaapäiväksi kaavailtu muutenkin. Vapaapäivänä kalastelimme, saamatta kuitenkaan saalista.
.
Marjoja oli tarjolla yllinkyllin ja tutustutin Martinin puolukoihin, joita söimme poronkäristyksen kanssa.
Poronkäristys on hyvä esimerkki retkiruoasta, joka ei oikeastaan ole moksiskaan kun sen kuivaa vihanneskuivurissa
Ukonkivi - Korkiamauran jääluola - Kuuvan kanava
Jatkoimme ansaitun välipäivän jälkeen matkaa ja vierailimme mm. Saamelaisten pyhällä uhrisaarella Ukonkivellä. Vuodesta 2019 alkaen saarelle rantautuminen on ollut kielletty, ja mekin tietysti kunnioitimme tätä sääntöä.
Meloimme saaren ympäri ja koitimme etäältä nähdä kuuluisan luolan, josta aikoinaan arkeologit ovat löytäneet uhrilahjoja: jonkin verran koruja, mutta etupäässä kai eläinten luita.
Luola jäi haaveeksi, mutta epäselväksi ei jäänyt miksi aikoinaan juuri tuo saari oli valikoitunut pyhäksi paikaksi; sen verran hyvin se erottui ympäristössään.
Ukonkiven jälkeen kurvasimme toiselle kuuluisalle paikalle eli Korkiamaura -nimisen saaren jääluolalle. Aikoinaan paikalliset kalastajat olivat käyttäneet luolaa kalan säilytykseen ja kuulemani mukaan luolan pohjalla olisi ollut neljäkin metriä paksu jääkerros vuoden ympäri.
Itse olin melko skeptinen asian suhteen ja veikkasin, että ilmaston lämpeneminen ja toisaalta ennätyslämmin kesä olisi sulattanut luolan.
Olin kuitenkin väärässä.
Luolan pohjalla oli ehkä 30 cm paksu jääkerros, joka tuntui aivan hullulta kaikkien tämän kesän helleviikkojen jälkeen. Luola on jännittävä retkikohde ja suosittelen tutustumaan, jos sattuu joskus matkan varrelle.
Melonta halki järven eli Saamen meren sujui hyvin lähes jatkuvassa myötätuulessa, joka avitti meitä kulkemaan saarijonon suojassa kohti järven koillisosia ja lopulta Suolisvuonoa.
Meloimme läpi Kuuvan kanavan, jonka aikoinaan Matti Kuuva kaivoi lapiolla 1900-luvun alussa. Kyseessä on Suomen pohjoisin kanava ja se on 200 metriä pitkä ja vähintään neljä metriä leveä.
Aikoinaan kanava lyhensi Matin venematkaa 30 kilometrillä, joten aivan pienestä asiasta ei ollut kyse.
Kanavan kaivaminen vei yhteensä 10 vuotta aikaa ja vaivansa palkaksi Kuuva peri kanavan käytöstä myös pääsymaksua.
Ketään ei kuitenkaan meiltä ollut rahaa pyytämässä ja etenimme ongelmitta lopulta Suolistaipaleen autiotuvan kautta Suolisjärvelle.
Iso päätös - jatkaako syvemmälle Vätsäriin
Olimme pisteessä, jossa meidän piti tehdä päätöksiä ja myös vähän arvailuakin siitä, miten reissumme tulisi etenemään.
Meloisimmeko vain syvemmälle Vätsäriin ja sitä kautta tavoitteeseemme eli Jäämerelle, vai perääntyisimmekö kuivuuden takia ja meloisimme vaikka vielä viikon verran leppoisasti Inarilla?
Vanha sanonta ”sininen jälki Vätsärin kartalla ei välttämättä ole vettä”, pitää todellakin paikkansa. Vettä voi olla lohkareiden alla, tai sitä on vain pieni liru. Tai sitä ei ole ollenkaan.
Vätsärin rankkuus painavalla kanootilla matkaamiseen oli toki tiedossa, mutta se mitä me emme tienneet, oli että onnistuisiko melominen siellä näissä olosuhteissa ollenkaan?
Muuttuisiko melontaretki kymmenien kilometrien vaellukseen jalkaisin, mutta erittäin painavilla kantamuksilla?
Yksistään kanoottimme painoi 36 kiloa ja youtube-dokumenttia varten kantamani kamerakalusto aurinkopaneeleineen 20 kiloa.
Lisäksi molemmilla oli reissun alkaessa 30k kiloa painavat ruokatynnyrit ja tietysti muut retkitavarat. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että laihduin reissun aikana 12 kiloa.
Teimme siis päätöksen jatkaa matkaa!
Arviomme mukaan jouduimme kantamaan tavaroitamme vesistöistä toiseen noin 35 kertaa. Joskus kantomatkat olivat lyhyitä, joskus pidempiä. Yhteistä niille oli kuitenkin se, että tavaramme vaativat aina kolme kantokeikkaa.
Ensimmäinen pidempi kantomatkamme Tuulijärveltä Iso Rovijärvelle oli 2 kilometriä, eli meille tavaroinemme siitä tuli yhteensä 10 kilometrin patikka.
Paluumatkat uudelle kantokeikalle tuntuivat aina höyhenenkevyiltä. Juttelimme kävellessämme usein syvällisiäkin asioita ja poimimme samalla puolukoita, joita oli pusikot aivan punaisellaan.
Kiirettä meillä ei ollut - emme koskaan suunnitelleet leiripaikkojamme etukäteen. Kellosta aina katsoimme ja fiilistä tunnustelimme, olisiko jo aika lopettaa siltä päivältä
Ensimmäinen ja isoin virhe - Routasenkurun haasteet
Routasenkurun kanjonin alkuosa koostuu erillisistä lampareista, joiden väleissä on korkeita tai vielä vähän korkeampia louhikoita, joiden yli melojan on varusteineen kiivettävä.
Jälkiviisaana suosittelen Routasenkurun kävijälle packraftia ja kevyitä kantamuksia.
Minä vastasin retkemme navigoinnista ja Routasenkurun alussa tein reissun ensimmäisen virheen.
Ison virheen.
Muistelin ystävältäni saamista ohjeista, että kuruun ei kannata mennä heti ensimmäiseen lampareeseen, vaan kantaa tavarat metsien halki ja aloittaa melominen vähän myöhemmin.
Kannoimme tavaroitamme, yhteensä siis kolmeen kertaan, kohti kolmatta lamparetta, mutta totesimme kantotaipaleen lopulla, että maasto alkaa olla liian vaarallista ja haastavaa.
Myös kanjonin ulkopuolella metsissä oli isoja jyrkänteitä ja ns. pirunpeltoja, jotka vaikeuttivat etenemistämme painavan taakan kanssa merkittävästi.
Tein päätöksen, että kantaisimme tavarat sittenkin aiemmalle eli toiselle lampareelle.
Kahta tuntia myöhemmin melottuamme toisen lampareen loppuun totesimme, ettei kanjonin pohjalla pääsekään etenemään.
Lampareiden välissä oli röykkiö henkilöauton ja pienen mökin kokoisia lohkareita arviolta sadan metrin matkalta.
Jouduimme palaamaan takaisin ja kantamaan tavaramme takaisin kanjonin harjalle. Tavaroiden nostamiseen ja laskemiseen kanjonissa käytimme kahta 10 metrin pituista köyttä.
Ilman köysiä kanootin siirtely kanjonissa olisi ollut liian vaarallista.
Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut jo 8 tuntia ja päätimme leiriytyä kanjonin harjalle, auringon jo pikkuhiljaa laskiessa mailleen. Olimme edenneet koko päivän aikana kartalta katsoen vain 350 metriä.
Kovassa paikassa kun vaihtoehtoja ei ole, on asioista löydettävä aina myös positiivinen puoli: leiripaikkamme ylhäällä kanjonin harjalla oli yksi hienoimmista telttapaikoista, jossa olen saanut yötäni viettää.
Ylipäätään koko meidän reissumme pohjavire oli huumorin täyttämä ja työmoraali oli korkealla. Asiaa helpotti se, ettei paluuta enää ollut. Vaihtoehtoisia tapoja päästä pois erämaasta ei tarvinnut näin ollen edes miettiä.
On tärkeää, että retkikunnan jäsenet tekevät työtä yhteisen päämäärän eteen antamatta ensimmäistäkään ajatusta sille, mitä joku toinen retkikunnan jäsen tekee tai ennen kaikkea jättää tekemättä.
Oman työpanoksen vertaaminen toiseen on nopein tie ristiriitoihin.
Sain olla tekemisissä hienon seikkailijan ja ystävän kanssa, jonka kanssa jaoimme samat periaatteet siitä, miten haastava retki saadaan onnistumaan.
Emme riidelleet matkan aikana kertaakaan ja jos niin olisi käynyt, asiat olisi pitänyt sopia ja kättä paiskata ennen nukkumaanmenoa.
Kohti Munkelvaa - Onko tämä kävely- vai melontavaellus?
Routasenkurussa vesi hävisi altamme monet kerrat ja olimme onnekkaita ja iloisia jos kykenimme edes raahaamaan köysillä kanoottia kuivunutta joenuomaa pitkin, ja välttämään tavaroiden kolmeen kertaan kantamisen.
Kuormattu kanoottimme oli niin painava, että raahaaminen vaati kuitenkin aina jonkin verran vettä ja täysin kuivilla osuuksilla raahaaminen oli mahdotonta.
Olisi kiinnostavaa tietää kuinka monta kilometriä kävelimme - kymmeniä joka tapauksessa.
Lähestyttiin syyskuun puoliväliä ja kalenteria katsoen 69 leveyspiirillä voisi jo melkein olla talvi. Me kuitenkin saimme päivisin edetä kohtalaisen lämpimissä olosuhteissa, mutta yöksi lämpötila laski aina miinuksen puolelle.
Ylitimme Suomen ja Norjan rajan ja Martinia suuresti huvitti se, ettei mitään rajamuodollisuuksia ollut.
Valtiot erotti toisistaan vain rautalanka-aita, joka toimitti samalla poroaidan virkaa.
Normaalilla vedenkorkeudella Munkelva on kuvankaunis vuolas joki, jossa on muutama todella haastava koski ja myös neljä vesiputousta. Etenimme ensimmäisen päivän aikana Munkelvalla vain nelisen kilometriä.
Moraali olisi ollut matalalla ellemme olisi tienneet, että kulku kyllä helpottuu matkan edetessä ja joen levetessä.
Joka tapauksessa Munkelvallakin enemmän kävelimme kuin meloimme. Välillä tavaroita kantaen, välillä kanoottiamme kiskoen.
Kohti sivistystä
Uupuneina jälleen kerran kannoimme tavaroitamme kuivuneen kosken ohi, kun huomasimme takanamme kolme melojaa packrafteillaan. Jäimme juttelemaan heidän kanssaan pitkäksi aikaa ja saimme yhdeltä heistä, norjalaiselta eräoppaalta infoa miten joki jatkuisi tästä eteenpäin.
Olimme kertakaikkiaan niin väsyneitä, että reilun tunnin jutustelun jälkeen emme enää jaksaneet lähteä melomaan ja laitoimme leirin pystyyn.
Matkaa jäämerelle ei enää kovin paljon ollut, mutta tiedostimme joen täydellisen ennalta-arvaamattomuuden ja emme edes yrittäneet veikkailla olisiko tämä viimeinen yö reissussa.
Yövyimme kukkulan harjalla ja allaoleva joki alkoi hiljalleen keräämään ylleen kaunista usvaa. Tunsimme luissa ja ytimissä, että on tulossa kylmä yö.
Itselleni tuli sellainen fiilis, että joku tiesi, että reissumme on tulossa päätökseen ja antoi talvenkin vihdoin saapua.
Viimeinen päivä Munkelvalla Norjassa kokosi yhteen kaiken sen, mikä teki matkasta unohtumattoman.
Sulattelimme koppuraksi jäätyneet melontakenkämme keitetyllä vedellä ja lähdimme taas matkaan. Aamun usva viipyili yhä veden yllä ja ilma oli kirpeän raikas.
Vesi oli niin kirkasta ja veden pinta niin matalalla, että kykenimme näkemään jokaisen kanoottimme ohi uivan taimenen. Taimenia oli paljon, koska kalastus oli tällä joen osuudella kielletty.
Edestämme lehahti matkaan myös merikotka, joka yllättävän pitkään odotti meidän saapuvan sen kohdalle. En ole koskaan nähnyt merikotkan lentävän niin matalalla, korkeintaan viitisen metriä päidemme yläpuolella.
Näky oli majesteettinen.
Joki, joka oli kuljettanut meidät halki autioiden ja rauhallisten maisemien, tuntui nyt hidastuvan, ikään kuin sekin valmistautuisi matkamme päättymiseen.
Viimeiset kosket kiersimme kantamalla kanoottia samalla kun vesimassan vaimea jylinä rikkoi muuten äänetöntä ympäristöä.
Jokainen, ei enää niin voimakas melanveto oli yritys venyttää hetkeä. Tarttua vielä kerran siihen taikaan, joka oli kulkenut kanssamme koko matkan ajan.
Lähestyessämme joen loppua ja jäämeren alkua maisema muuttui - metsän reuna väistyi ja paljasti ensimmäiset merkit ihmisestä: yksinäinen mökki, kalastusveneet rannalla, sähkölinja ja etäinen moottorisahan surina.
Se oli jyrkkä kontrasti erämaan hiljaisuuteen, josta olimme tulleet, mutta se ei vähentänyt sitä syvää rauhaa ja tyytyväisyyttä, joka meihin oli matkan aikana juurtunut.
Meloimme viimeiset kilometrit vailla kiirettä ja aloin salaa itkeä.
En tiedä pääsikö Martiniltakin kyynel, koska loppumatkasta emme enää jutelleet.
Meloimme vain hiljaa.
Vielä yhden kerran, 20. kerran, pystytimme telttamme, koska kyyti takaisin lähtöpisteeseen Inariin saapuisi vasta seuraavana aamuna.
Kävimme kastelemassa varpaamme Jäämeressä, vaikka leiripaikkamme sijaitsi vajaan kilometrin matkan päästä sieltä.
Jompikumpi meistä otti puheeksi, että teknisestihän emme meloneet Jäämerelle vaan kävelimme sinne viimeisen kilometrin.
Sitten purskahdimme molemmat nauruun: kävelyretkihän tämä ennen kaikkea oli joka tapauksessa!
Vuoroin vieraissa
Martinista on tullut minulle hyvä ystävä, vaikka valtameri meidät erottaa. Olemme yhteydessä lähes päivittäin ja suunnittelemme jo seuraavaa retkeämme Yukon-joelle kesällä 2025.
Sen tarinan kerron teille joskus myöhemmin. \
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 8, joka on osa pitkistä reissuista kertovaa yöttömän yön trilogiaa
