Vaelluskulttuurin alkulähteillä
“Tärkein päämäärämme oli Halti”
-Kaarina Kari kirjassa Haltin valloitus
Teksti ja kuvat Marika Varpenius
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 8
Naiset aloittivat koko retkeilykulttuurin 1930-luvulla
Suomalaisen vaelluskulttuurin edelläkävijät, Kaarina Kari, Anna Lehtonen ja Inkeri Arajärvi tekivät 1930-luvulla useiden viikkojen ja useiden satojen kilometrien mittaisia vaelluksia Käsivarren erämaahan tavoitteenaan huiputtaa Halti.
Tuolloin alueelta ei ollut olemassa kunnollisia karttoja eikä Kilpisjärvelle mennyt tietä, mutta se ei heitä hidastanut. Viikkojen vaellusten ruoka saattoi painaa yli 80 kiloa, ja tarvikkeitaan vaeltajat veivät työntörattailla ja joskus heillä oli apunaan taakkaporo.
Kari, Arajärvi ja Lehtonen huiputtivat kaikkien aikojen ensimmäisinä retkeilijöinä Haltin vuonna 1933, ja veivät samalla huipulle ensimmäisen vieraskirjan, joka laitettiin Fazerin vaatimattomaan peltirasiaan.
Heidän pioneerihenkisistä vaelluksistaan on julkaistu artikkeleita 30-luvulla Helsingin sanomissa, sekä kirja Haltin valloitus (1978).
Toimittaja Marika Varpenius lähti ensimmäisten retkeilijöiden jalanjäljille selvittämään, kuinka Haltin valloitus sujuu yli 90 vuotta myöhemmin.
Yli 90 vuotta vaelluskulttuurin alkamisen jälkeen Suomen korkein kohta, Halti, on edelleen monelle unelma.
Halti on kaukana sivistyksestä, kaukana kotoa, pohjoisimmassa Lapissa, ja sinne kävelee Kilpisjärven kylältä 55 kilometriä eli useimmin kaiketi pari kolme päivää suuntaansa.
Nukutaan teltassa, kävellään polulla, ihaillaan putouksia ja välillä kirotaan säätä, ja palkintona on kaunis pitkälle avautuva maisema Suomen katolta.
Maisemat ovat matkan varrellakin ihanat ja ihmisiä tuvilla aina liikaa, vaikka niitä olisi yksi. Sateella tuvat ovat täynnä.
On aika aloittaa projekti. Kesällä rautavajeissani mietin, että olisipa kiva käydä Haltilla jokaikinen kuukausi heti kunhan saan rauta-arvoni tasapainoon ja elämän taas sellaiseksi, ettei hidas kävely postilaatikolle saa sykettä nousemaan yli sadanviidenkymmenen, eikä pienimmästäkin kävelylenkistä pintaan puskeva kaiken kasteleva hiki kastele Atomiani läpimäräksi.
Jos olisin oikein ovela kettu, aloittaisin projektini heti keväällä, koska kelkkaa voin kuitenkin ajaa ilman hengenahdistusta, kunhan se ei vain jumitu umpihankeen onnettoman koivunrisun ympärille jumiin. Lapiointia vointini ei juuri nyt kestä.
Katselin karttaa ja mietin miten kaikki 12 eri reittiä Haltille syntyisi. Keksin reittejä kesälle, alkusyksylle, ensikuuraan ja ihan eri reitit talvella hiihdettäväksi.
Kelkan hylkään nopeasti, sillä se tuntuu huijaukselta, vaikka paikallisilla onkin Käsivarressa ihan omat oikeudet ajaa ja elää.
Kuukausia ei tarvitse miettiä montakaan minuuttia, kun hylkään niistä ensimmäisen. Marraskuu, hei vaan!
En aio mennä Haltille marraskuussa joko rämpimään pohjaan asti upottavassa umpihangessa tai raapimaan suksenpohjia, koska ei vain kiinnosta.
Joulukuun lopulla voisin jo mennä, tammikuussakin, mutta saisin hiihdellä ihan omia reittejäni ja aikaa pitäisi varata runsaasti.
Hiihtokuukaudet ovat täällä yhtä yleisiä kuin talvirengaskuukaudetkin. Kausi alkaa lokakuussa ja kestää kesäkuuhun, ja vuodessa saa siis hiihtää tunturissa tai raapia nastoilla jäätä yhdeksän kuukautta.
Rapistella ei tarvitse, sillä tie on luminen ja jäinen ja nasta on silloin hiljainen ja kiva ja mutkissa kuljettajan paras ystävä.
Helmikuusta kesäkuuhun voi yleensä hiihtää helpommissa olosuhteissa, mutta mitä iloa on hiihtää samassa paikassa montaa kertaa? Pidänkö edes hiihtämisestä niin paljon?
Onko minulla muuta elämää kuin sellainen, joka vietetään teräskantittomilla suksilla, samat mustat monot jalassa samankaltaisissa maisemissa, joissa vietän myös arkeni?
Kesäkuusta syyskuuhun voi kävellä, ja voi miten kaipaankaan takaisin Valtijoelle ja sitä reunustavalle kauniille polulle!
Nopeasti päädyn miettimään, kuinka saisin suoritukseni maaliin mahdollisimman vähillä käynneillä, koska on tässä töitä ja kaikkea muutakin mielenkiintoista, kuin sama nyppylä Suomen korkeimmalla kohdalla, jossa oikeastaan olen käynyt jo monta kertaa.
Jos kävisinkin tehokkaasti kuun vaihteessa, loppukuusta yksi reissu ja heti alkukuusta toinen vähän samoilla lämmöillä, ja pakkaisin vain uudet ruoat mukaan? Lasketaanko se, vai onko kaksi reissua yhden hinnalla -tyyppinen ajattelu sitten kuitenkin huijaamista?
Äh, mietitäänpä koko asia nyt uudestaan.
Olen käynyt Haltilla kesällä ja talvella ja Haltin vierustoilla keväällä ja syksyllä. Kunnianhimoisesta ensiajatuksesta laskeudun nopeasti siihen, mitä oikeasti haluaisin tehdä.
Haluaisin käydä päiväseltään Haltilla, koska jaksaminen rautavajeessa on nyt kyseenalaista ja se on helppo tapa kokeilla, nouseeko paljasjalkatossu vai eikö se nouse.
Haluaisin kävellä kotipihasta Haltin yli, koska perinteinen reitti on edelleen hyvin kaunis, vaikka jotkin paikalliset kyselevät, miksi jaksan sitä polkua kävellä. Kun joihinkin tuttuihin maisemiin kiintyy, menee aikansa, että tuttujen paikkojen kirjastoon tulee uusia tuttuja paikkoja, joihin kiintyä.
Kolmanneksi haluaisin käydä Somaksella ja haluaisin käydä Lossulla, ja jos vielä sen jälkeen olisi aikaa ennen Kebnekaisea, voisin käydä erillisen lenkin Valtijoella.
Minua kiinnostavat reitit vievät tieni kuitenkin vain kolme kertaa Haltille, ja Valtijoki jää optioksi.
Kuulostaa järkevämmältä suunnitelmalta?
Lähdetään.
Halti 1: Guolasjärvi-Halti-Guolasjärvi
Ajan autolla Guolasjärven kuumottavaa tietä Norjan puolelle Haltia. Luvassa on tavanomaisen maantien jälkeen 30 kilometriä surkeaa hiekkatietä, norjalaista tiukkaa serpentiiniä ylijyrkässä ylämäessä ja yhden auton levyinen ura, jossa on verrattain isoja monttuja, kiviä ja irtohiekkaa ja kuumottava pudotus suoraan helvettiin.
Nopeusrajoitus on 20 tai 30 kilometriä tunnissa ja kiitän maavaraa ja jousitusta siitä, etten puraise töyssyissä vahingossa kieleeni. Tien mutkitellessa kohtuuttoman tiukasti ja jyrkästi joudun välillä katsomaan ajolinjaa oman sivuikkunani yläreunasta. Mennessä vannon, etten tule tänne enää koskaan uudestaan.
Sitten kävelen kuusi kilometriä kivikossa Suomen huipulle.
Sää on mahtava eikä huipulla tuule, ja retkiseura juo leppoisasti kokista rajapyykin vierellä. Odottelen pussipastan valmistumista mitä kauneimmassa kesäsäässä.
Noin kahdessa minuutissa unohdan sen, että kivilohkareiden yli menevän reitin varrella polkua ei luonnollisesti ollut ollenkaan, reittimerkinnät olivat surkeat ja matkalla pysähdyttiin kolme kertaa pitkäksi aikaa katsomaan karttaa ja kompassia ja etsimään mahdollisia reittimerkkejä, jäänteitä reittimerkeistä, kivikasoja kivikossa tai mitä tahansa joka kertoisi, että suunta on oikea.
Lähtöpisteellä oli sanallinen selostus reitistä; nouse mäki ylös, seuraa poroaitaa, mene poroaitojen risteyksestä läpi ja puf olet kohta Haltilla.
Poroaitojen risteyksestä kävelimme 50 metriä ohi ja hetken tuijoteltuamme päädyimme siihen, että se mikä näyttää Haltilta, ei ole Halti ja se mikä ei näytä purolta, on puro.
Kirjoituksessa mainittu ja kartalla näkyvä puro oli todellisuudessa korvakuulolta löydettävissä siellä jossain kivien välissä. Näköhavaintoja vedestä oli nolla, mutta vedenmentävä ura on kyllä siinä, kun osaa katsoa.
Kuusi kilometriä oli pelkkää kiveltä toiselle pomppimista ja välillä meinasi loppua usko siihen, että koko Haltia on edes olemassa.
Huipulla mietin, että mikään huiputus ei ole koskaan ollut tätä helpompi.
Pieni automatka ja pari tuntia kävelyä vei minut Haltille. Alastulokin on helpompi, koska reitti on jo tiedossa ja kiveltä toiselle pomppiminen menee rutiinilla, koska enää ei odota mitään muutakaan.
Polku ei helpotu, se on vain kiveä toisen perään. Reitti on helppo toiseen suuntaan kun se on jo tuttu: Seuraa kivikasoja, kävele poroaidalle, mene läpi kahdesta poroaidasta samasta nurkasta, seuraa poroaitaa, laskeudu mäki alas ja häädä lampaat laavulta, jos haluat istahtaa.
Koko Haltin valloitukseen menee vuonna 2024 yksi päivä. Tarkalleen ottaen 2 tuntia autolta huipulle ja vähän vähemmän takaisin.
Ensimmäiset vaeltajat Haltilla olivat etelästä tulleet Anna Lehtonen, Kaarina Kari ja Inkeri Arajärvi vuonna 1933.
Koko Lapin tuntureille suuntautuvan vaeltamiskulttuurin katsotaan alkaneeksi tämän retkikunnan vaelluksista, joita he tekivät Käsivarren alueelle useita.
30-luvulla Kilpisjärvelle ei ollut tietä, joten Helsingistä mentiin pohjoiseen Ruotsin tai Norjan kautta, ja kävelymatka alkoi huomattavasti ennen Kilpisjärveä, jota piti lähestyä naapurimaiden suunnasta lännestä tai luoteesta.
Naisten matkat Käsivarteen kestivät kokonaisuudessaan esimerkiksi kuusi viikkoa, sillä ei riittänyt, että pääsi Haltille, vaan sieltä piti päästä myös pois.
Kaarina Kari on kertonut vuonna 1978 julkaistussa kirjassaan Haltin valloitus jokaisen matkan päättyneen lopulta koskenlaskuun etelään menevää rajajokea pitkin.
Retkikunnan johtaja Anna Lehtonen oli käynyt etukäteen kirjeenvaihdon paikallisten soutajien kanssa, ja tilannut kyydit määräpäiville.
Naisten vaellukset päättyivät siten Karesuvantoon tai Palojoensuuhun 150 kilometrin päähän Kilpisjärvestä, josta matka jatkui taas autolla eteenpäin.
Nyt ajoin oman autoni 6 kilometrin päähän huipusta, hypin kiveltä toiselle, kolmannelta huipulle, huipulta takaisin autolle ja ajoin kotiin, kaikki saman päivän aikana.
Ainoa mihin sattui oli rystyset, kun piti puristaa ranka tiukkana rattia ja pitää yläkroppa leijuvana möykkyjen yli ajaessa.
Halti 2: Kilpisjärvi-Halti-Guolasjärvi eli perinteinen Kalottireitti Haltin huipulle
Tällä kertaa lähden perinteisesti Kilpisjärveltä, mutta voin aloittaa matkani kotipihasta.
Mikäli rinkka ei näillä ferritiineillä liiku, aion laittaa puolisolleni viestin ja hän tulee kuuntelemaan loputonta itsesäälin kyllästämää narinaani ja kantamaan kamani kotiin.
Odotteluajan voisin nauttia hiljaisuudesta omassa teltassani ja syleskellä vaikka kattoon, jos se ei nosta sykettä.
Matkalla ohitan monta ylipakattua 70 litraista Kajkaa ja mietin, mitä kaikkea itsekin olen alussa luullut tunturissa tarvitsevani.
En arvioi toisten kulkua, vaan näen tässä oman kehityskaareni vaeltajana viimeisen 20 vuoden ajalta. Oma rinkkani on keventynyt vuosien varrella ja paras tapa keventää turhaa painoa on käyttää kaikki tavarat keittiövaa’an kautta.
Varusteiden monikäyttöisyys vaatii viitseliäisyyttä joka kuulostaa alussa vaivalloiselta ja hullulta, mutta kun kerran oppii itselle toimivan tavan, ei paluuta entiseen enää ole.
Mukavuus ja keveys kulkevat yhdessä, mutta se joka jankkaa ikuisesti kuultua perustarinaa mitä mukavampaa kävellessä, sen epämukavampaa leirissä, ei tiedä ollenkaan mistä puhuu.
Kun rinkka on oikein koottu, mitä mukavampaa kävellessä tarkoittaa mukavaa myös leirissä.
Olen nähnyt Kungsledenillä kaikkea lasipurkeista lähtien, joten mikään rinkasta kaivettu esine ei enää yllätä.
Se harmittaa, jos ihminen haluaisi keventää mutta ei osaa tai luulee, että peruskevennykseen tarvitaan tuhansien eurojen edestä uutta tavaraa.
Itsekin olen alussa luullut tarvitsevani tunturissa kaikenlaista, puukon nyt vähintään, koska sellainen kuuluu olla. En käytä puukkoa kesäisin, joten olen jättänyt sen kotiin hintaan 0 euroa.
Olen heivannut kaiken muunkin turhan höpönlöpön rinkastani pois ja nykyisin reppu, teltta ja makuupussi painavat yhtä paljon kuin Kajka tyhjänä.
Rinkka painoi tälle kierrokselle lähtiessä 12 kiloa kameroineen vesineen kaikkineen ja aion hilpaista sillä Haltin yli.
Ensimmäisellä telttapaikalla Kuonjarjoella kaivan rinkasta kaikkea tarpeellista, kuten tuoreet avokadot, limen ja parmesania pastalle.
Valmistelut jäivät tällä reissulla puolitiehen ja puoli kiloa kaikenlaista tuoretta on kaiken vaivan väärti. Avokadon kivet kuitenkin poistin kotona, sillä jossain sen rajan on mentävä, ja minulla se menee avokadon kivissä.
Avokadopasta on hyvää, ehkä eniten siksi että tällä ruokailulla rinkka keveni heti puoli kiloa.
Päivällä on niin kuumaa, että joudun jo ensimmäisenä iltana viilentämään voita purovedellä. Yöksi jätän sen kattilaan, jossa on kylmää vettä.
Puroonkin sen voisi jättää, mutta sopivaa suvantokohtaa ei ole ja pelkään menettäväni kallisarvoisen voipaketin virran mukaan.
Käyn Kuonjarin tuvalla, koska se on jäänyt edeltävillä vaelluksilla erityisesti mieleeni. Tuvilla kuulee paljon juttuja, jotka ovat enimmäkseen kuulopuheita, joista ei kannata välittää. Puheiden taso heijastelee lähinnä kertojan omaa kokemusta, ja joskus sitä kokemusta ei kauheasti ole vaikka puhetta riittää.
Hiekkatiellä kävelemään tottuneet pitävät reittiä kivikkoisena ja vaikeana, vesistöihin tottumattomat pitävät jokaista puroa hieman haastavana, kattaviin reittimerkintöihin tottuneet pitävät Lossun polkua olemattomana ja samaan lauseeseen ehtivät kertoa, ettei Urtaksella ole Metsähallituksen tupaa vaikka niin luulivatkin.
Kartalle ei myöskään ole merkitty Metsähallituksen tupaa, mutta se ei ole vaikuttanut asiaan.
Ehkä suomalaiset ovat niin tottuneita hyviin reittimerkintöihin, selvään polkuun ja aivot nollilla kulkemiseen, ettei kahden tunturin välissä eteenpäin kulkemista pidetä selkeänä, ellei tasaisin väliajoin ole viittaa.
Itsekin arastelen uusia maisemia, koska olen tutuista maisemista syttyvä tyyppi. Kaikki uusi arveluttaa, vaikka haluaisin olla spontaanisti mihin tahansa hyppäävä uskomaton seikkailija. Vaellukseni onnistuvat, koska en sukella suin päin ennakkoluulottomasti mihin tahansa, vaan mietin ensin.
Ehkä pohtivaisuus ja hitaampi lähestymistapa pitävät huolen, etten ole keskellä vuolasta virtaa pöllönä pörräämässä ja miettimässä kumpaan rantaan oikeastaan olinkaan menossa ja mistä tulossa.
En pakkaa rinkkaan kuukaudeksi ruokaa koska tunnen omat rajani, enkä pullistele netissä tulevista reissuistani, vaan kerron niistä mieluiten sitten, kun tiedän mitä tein.
Vastaavasti luen mielelläni toisten pitkän matkan suunnitelmista riippumatta siitä, tietääkö suunnittelija itse tämän ikinä toteutuvan, vai kaatuuko suunnitelma jo ennen lähtöä johonkin pieneen tai isompaan asiaan.
Omaa pakonomaista tarvetta päästä kaikkeen uuteen ei vain ole enkä halua etukäteen omista jutuistani paljoa huudella. Tylsää, mutta totta.
Kerron taas tuvalla kysyttäessä, että kävelen Haltin yli. Tämän jälkeen minulle kerrotaan, ettei Guolakselle voi ajaa. Tämä vähän kiinnittää huomiotani, koska juuri sinne olen menossa.
Onko viimeisen viikon aikana tapahtunut jotain, jonka vuoksi tie on poikki?
Ei ole.
Kertoja on lukenut netistä vähän juttuja ja latoo näkemyksiään tunturissa siltä pohjalta. Hän ei ole koskaan käynytkään Guolasjärvellä.
Hymähdän.
Päätän jättää tuvat vähemmälle ja kävellä seuraavan kerran hiljaisemman Lossun kautta. Sinne menee selkeä väylä, oli merkkejä tai ei.
Jatkan aamulla matkaani tuttujen, kauniiden maisemien halki kohti seuraavaa tuttua tupaa. Ollaan jo selvästi kauempana tiestä, siitä itsestään selvästä tiestä, ei Guolasjärvestä.
Pystytän telttani kauemmas tuvasta ja mätän teltan narujen painoksi 600 kiloa kiviä. Luotan taas sinuun, telttasein.
Pitsuksella on paljon läpikulkuliikennettä ja useita muitakin telttoja. Kerron taas kysyttäessä käveleväni Haltin yli, ja osa on sitä mieltä, että paluumatka ikään kuin kuuluu tähän juttuun.
55 kilometriä edestakaisin on monelle se oikea tapa käydä Haltilla ja varsinkin aamulla Haltin tuvalle laskeutuvaa helikopteria ihmetellään porukalla.
Jos vanhus ei pääse tunturiin niin hänelle kyyti suodaan, mutta muuten tuntuu, että reitti on itse kärsittävä ja nimenomaan myös takaisin.
Muuten menee hukkaan koko Halti, kun niin helpolla on mahdollista päästä perille.
Ehkä osa syrjäisten paikkojen viehätystä onkin vaikea saavutettavuus, ja tuntuu että romutan joka kolmannen vaeltajan unelman syrjäisestä, hankalasta Haltista kertoessani, että siitä on kuusi kilometriä tielle.
Osalla kartta yksinkertaisesti loppuu Haltiin ja Suomen rajaan, eikä sen yli katsota. Siellä ei ole mitään.
Maisemat katsotaan, mutta kartalla Norjan puolta ei ole olemassakaan, sinne ei kuljeta, sinne ei mennä, sitä ei ole.
1930-luvulla ei ollut kunnollisia karttoja ensinkään.
Tuvalla mietin, miten tympeää on reissaaminen aikataulun kanssa. Huiputukselle on aikaa yksi päivä, ja jos silloin ei näe mitään, on pakko kuitenkin yrittää ja käydä vesisateessa ilman rinkkaa juurella kääntymässä.
Seuraavaa päivää ja mahdollisuutta ei ole, eikä malteta odottaa edes iltaan. Tekisin itsekin niin.
Monen on pakko kuitenkin käydä vesisateessa nollanäkyvyydessä kokeilemassa. Minäkin rämmin seuraavan aamupäivän tuhnussa Haltin juurelle telttapaikalle, kun en malta odottaa iltaan parempaa kävelysäätä.
Lyön telttani puron varteen ja alan odottamaan kuivaa säätä ja näkyvyyttä, koska ei huvita kävellä märässä kivikossa gps kourassa autolle.
Otan neljän tunnin päiväunet ja herään siihen, että ilta-aurinko paistaa suoraan Haltin yli telttaani, sää on täydellinen ja aamun nollanäkyvyyden sijaan tarjolla on kaunis pilvetön huiputuskeli.
Asennoiduin jo siihen, etten tänään kävele Haltin yli, joten säästä huolimatta jään nyt tähän.
Nukun yön teltassa, syön aamupuuroni rauhassa, pakkaan rinkkani, kävelen ylös ja syön Haltilla suklaata ja nappaan pakollisen kuvan, jonka jälkeen jatkan tuttua kivikkoa pitkin kohti parkkipaikkaa.
Tapaan hakijani kivikossa ja saan pienen brunssin rypäleineen ja vesimeloneineen, ja tämä on juuri sitä, mitä tunturissa kulkemisen pitäisikin olla.
Tunturi tuntuu kotoisalta, ei eksoottiselta palalta Lapin karua rauhaa, vaan joltain, joka on arkinen osa elämääni.
Viidessä vuodessa olen mukautunut kävijästä olijaksi, ja tämän olotilan haluan säilyttää.
Rypäleitä syödessäni ohjaan pariakin porukkaa eteenpäin. Reitti on selkeä, jos tietää mistä se menee.
Jos ei tiedä, joutuu katsomaan karttaa usein ja arpomaan askeliaan, kuten itsekin tein ensimmäisellä kerralla Guolaksen kivikossa, jonne ei koskaan pitänyt palata.
Halti 3: Guolasjärvi-Somas-Pitsus-Lossu-Didnu-Norjantie
On kolmas lauantai putkeen, kun ajan Guolasjärvellä.
Kävelen mönkijäuraa pitkin Kalottireitille, ja ajatuksena on käydä Somaksen ja Kobman kautta Haltilla. Jo ensimmäisenä päivänä tuntuu, ettei Halti välttämättä ole enää jutun juoni.
Kävin siellä kaksi viikkoa sitten lauantaina ja uudelleen viime viikon lauantaina ja tuntuu, että tämän viikon lauantaina voisin tehdä jotain järkevämpää, sillä saman kukkulan kiipeäminen alkaa puuduttaa.
Vietän yön kauniin puron varrella, eikä täällä näy lisäkseni ketään muuta.
Aamulla jatkan Somaksen hiekkaharjujen kautta lounaalle Kobman tuvalle, jossa käyn lukemassa Tiia Vaaralan merkinnät tupakirjasta siltä reissulta, kun hän oli seuraamassa kevään tuloa Somaksella kuukauden (Luode numero 5).
Keväällä on ollut kovin vähän kulkijoita.
Minäkään en näe ketään, vaikka nyt on parhain vaellussesonki. Olen käynyt täällä ennenkin, ja pitänyt Kobman ja Pitsuksen välisestä reitistä. Se on kaunis varmasti nytkin, ja samalla mietin, miksen kuitenkin menisi Valtijoelle joka on kauneudellaan lumonnut minut jo kerran.
Lähden Kobman tuvalta alkuperäistä suunnitelmaani noudattaen, ja kun käännyn kerran katsomaan taakseni, näen tyhjästä ilmestyneen hahmon seisomassa tuvan läheisyydessä.
Myöhemmin Tiia Vaarala kertoo nähneensä ihmisen lähtevän tuvalta, ja lukeneensa tupakirjasta että se olin juuri minä.
Saavun Pitsukselle kilpaa sateen kanssa.
Ajattelen ehtiväni pystyttää teltan ennen massiivista mustaa taivaalla lipuvaa möhkälettä, ja puoliksi ehdinkin.
Jos tuvalla on joku, nyt on hyvä mahdollisuus katsella kuinka Anaris pystytetään liian kovassa tuulessa.
Välivaiheessa teltta näyttää pesupallolta mutta oikenee lähelle tavoitemuotoa muutamalla narun kiristyksellä.
Myrskyssä teltta menee vähän liian lähelle kiveä enkä ole aivan tyytyväinen. En myöskään aio korjata asiaa. Lepattakoon yksi reuna.
Käyn tuvalla istumassa oikealla penkillä ja kuuntelemassa vaeltajien juttuja. Tällä tuvalla on mukavaa, hiljaista porukkaa joiden joukkoon solahdan vaivatta.
Jalkansa pahasti loukannut vaeltaja haetaan vesitasolla pois tunturista, ja jos tunturissa ei ole turhanpäiväistä kalastajien lentoliikennettä, ei täällä ole pian vesitasoakaan.
Silloin apu tulee muutaman tunnin kauempaa, eikä se välttämättä tule nopeasti nytkään.
Vaikka haluaisi poistaa kaiken pärinän ja omaan ideologiaan sopimattoman kulkemisen tunturista ja määritellä itse säännöt sille, kuka saa liikkua tunturissa, millä välineellä ja mistä syystä, lähikylässä hupilentoja varten oleva lentokalusto auttaa hätätapauksissa myös heitä, jotka eivät pärinästä muuten niin perusta.
Kun sosiaalisuuskiintiöni on täytetty, siirryn sivummalla olevaan telttaani.
Lepatuksen keskellä alan miettimään reittivalintojani.
Lähdin tavoitteeni mukaisesti käymään Haltilla, ja yhden sen nurkan saatoin matkalla nähdäkin. Mietin tavoitteitani pitkään. Teenkö tavoitteella mitään, jos itseä ei huvita?
Jo lähtiessä tuntui siltä, että kolme Haltia kolmeen viikkoon on ehkä vähän liikaa Haltia, vaikka se olisi kuinka kaunis.
Mietin, vaikka tiedän lopputulokseen jo.
Sitten käännän Haltille selkäni. Käsivarressa on muutakin nähtävää, kuin sama rupinen mäki.
Syön pohjaan palanutta linssiragua teltassa kyhnöttäen ja mietin, että on täällä kyllä aika hyvä olla.
Aamulla ylitän alkavan joen heti Pitsuksen jälkeen ja otan suunnaksi Urtaksen ja yöpaikkatavoitteekseni Lossun.
Matka Lossulle on maisemallisesti erittäin mieleinen, Urtasjontka kaunis ja mökki eksoottinen, eikä mitenkään hyvällä tavalla.
Matkalla eräs porukka kertoo katsoneeni kulkuani, ja miettineen onko minulla rinkkaa ollenkaan, kun eteneminen on niin nopeaa. Kulkiessani pidän siitä, että maisema vaihtuu, matka etenee ja jos tulee jokin kaunis paikka, siihen on aikaa pysähtyä.
Rinkkani painoi taas noin 12 kiloa, mutta ilman avokadoja ja kiviä.
Vuonna 1933 ensimmäiset vaeltajat joutuivat ottamaan mukaansa ruokaa viikkokausiksi ja käyttämään joko työntörattaita tai taakkaporoa, joiden avulla kaiken tarvittavan ruoan sai tunturiin mukaan.
30-luvun varusteetkin painoivat paljon enemmän, kuin esimerkiksi puolentoista kilon telttariepuni tällä matkalla.
Uusinta uutta 90 vuotta sitten oli neljän hengen teltta, joka painoi kahdeksan kiloa. Kahden hengen teltta painoi tuolloin neljä kiloa.
Omaa kulkemistani voin seurata tarkalta kartalta ja tarvittaessa gepsistä, mutta 30-luvun naisilla ei moisia herkkuja ollut.
Kaarina Kari kirjoitti kirjassaan, ettei tuolloin ollut vielä tarpeeksi topograafikarttojakaan Suomen alueelta, ja he valitsivat eri reittejä tutustuakseen täkäläiseen maastoon.
”Mutta tärkein päämäärämme oli Halti, joka taikavoimaisesti oli vaikuttanut meihin kumpaankin jo kansakoulussa”, Kaarina Kari kirjoittaa viitatessaan Anna Lehtoseen.
Myös ruokaan on pitänyt kiinnittää huomiota sekä silloin että tänä vuonna.
Painavinta 30-luvulla on ollut juusto, eikä kaikki ruokapaketit kulkeneet silloinkaan perille asti.
Retkikunnan etukäteen lähettämä 81 kilon ruokapaketti ei eräällä retkellä saapunut koskaan perille.
He saivat kuitenkin riittävästi muonaa Kilpisjärven Siilasatuvalta pitkää vaellustaan varten, jopa kahdeksan hengen tarpeisiin.
Kaarina Kari kirjoittaa ravinnon olleen yksipuolista ja niin se on minullakin, mutta täysin eri tavalla.
Kuivasin ennen vaelluksiani tomaattifetapastaa aivan liian monta annosta mukaan, ja vaikka ruoka on hyvää ja kyllästän kaiken voilla, en saa siitä tarpeeksi kulkemiseen.
Se ei haittaa viikossa, mutta kahdessa voisi jo tulla ongelmia.
Lossulla vietän kauniin viimeisen illan lirkutellen linnulle, jota en tunnista. Tällä hetkellä mikään ei ole parempaa, kuin kevyt askel, kuuma minttukaakao ja tuo iltaani sulostuttava pikkuinen lintu.
Aamulla kävelen kohti tienvartta ja saan taas kyyditsijäni tulemaan minua vastaan polulle. Vaikka arkisin työtä pitää tehdä pohjoisessakin, olen onnellinen siitä, että lähes kotiovelta pääsee mieluisiin maisemiin ja siitä, ettei muutamien päivien vaellukset erämaassa vie matkoineen koko viikkoa.
Ajattelin ensin käydä Haltilla 12 kertaa. Sitten kymmenen, ehkä viisi, vai kuitenkin kolme kertaa.
Lopulta kävin Haltilla kaksi kertaa, ja parasta näissä retkissä oli ihan muut asiat, kuin Halti. Se on helppo sanoa, kun Haltilla on jo käynyt kerran tai kuusi kertaa, mutta jos ei ole käynyt kertaakaan, Haltin vetoa on äärettömän helppo tuntea.
Matka on täysi, vaikka huipulla ei kävisikään.\
Juttu on julkaistu Luode-lehden numerossa 8, joka on osa pitkiä vaelluksia käsittelevää yöttömän yön trilogiaa.
Tiia Vaaralan artikkeli kevään viettämisestä Käsivarressa on julkaistu numerossa 5, joka on osa yöttömän yön trilogiaa.
