Kaipuu
Mikä siinä on, että metsän keskellä asuessa kaipaa avotunturia, ja avotunturissa asuessa metsää?
Kaipaako ihminen aina tuttuihin maisemiin vai jotain, mitä ei sillä hetkellä ole?
Karhunkierros on monen vaeltajan suosikkikohde syystäkin, ja jostain syystä olen palannut ensimmäisen vaellukseni maisemiin muutaman vuoden välein viimeiset 20 vuotta.
Teksti ja kuvat Marika Varpenius.
Jokainen mutka tällä polulla alkaa olla tuttu. Kävin täällä kun asuin etelässä ja käyn täällä, kun asun pohjoisessa. Ajettavaa on aina 600 kilometriä.
Ei tämä polku näkynyt alussa mihinkään. Olin yksin pari päivää, 20-vuotias raasu. Nykyajan nuoret tuntuvat olevan paljon reippaampia, valmiimpia.
Ehkä minäkin olin, en vain nähnyt sitä itse. Räpiköin tulitikkujen kanssa kaatosateessa läpimärkänä ja väsyneenä.
En oikein tiedä miksi tänne pitää tulla uudestaan. Ei tällä paikalla ole tarjota minulle enää mitään uutta, ja silti olen täällä. En edes halua olla kadehdittu seikkailija, uuden etsijä, en valloittaa vuoria tai mantereita tai käymättömiä seutuja.
Pitääkö aina haluta jotain uutta, suuri seikkailu ja uusi kansallispuisto, kerää koko sarja! Kohta et muista niistä mitään. Oliko se nyt Kolovesi vai Kaldoaivi, joku K-paikka kuitenkin joka on rastina listassa.
Tämä paikka, tästä muistan kaiken.
Tuossa laavulla nukuin yhden yön 20 vuotta sitten, ja tuon toisen laavun vieressä taasen kastui naapuriteltan pojilla makuupussi. Se on tämän mutkan ainoa hyvä telttapaikka, mutta montussa. Naurattaisi, jos omat varpaat eivät kastuisi tällä reissulla.
Seuraavalla kodalla oli jollakin privaatit bileet, kota vallattu ja rokki soi kansallispuistossa pitkään ja kovaa kunnes joku kävi naama punaisena karjumassa. Silloin oltiin hiljaa, kaikki.
Tuosta tuvasta kävelin aina ohi. Tässä vietin syntymäpäivää 10 vuotta sitten niillä eväillä, jotka mieheni oli pakannut salaa pelkääjän penkin alle. Kaakao oli hyvää vaikka maito olikin alussa umpijäässä ja puukotin pahvipurkin teatraalisesti palasiksi.
Talvella kävin täällä hiihtämässä, mutta polveileva metsämaasto ei ole hyvä asia, jos perässä on ahkio ja edessä nuoruuden intoa puhkuva vetokoira.
Pienemmän lenkin kiersin seuraavina vuosina useasti pikkulasten kanssa. Joskus taaperon kanssa kävellessä mietin, onko tässä vähääkään järkeä.
Seuraavana vuonna jo oli, kun lapsi käveli enemmän itse. Hyttysiä oli helvetisti, mutta eipä ollut ihmisiä sentään.
Tulva oli kaunis. Niin se on joka vuonna. Yhtenä vuonna jopa täällä pohjoisessa oli sinilevää ja vaeltajat vähän pulassa. Ei auttanut vedenpuhdistaja, ei.
Otan yöpaikakseni suolammen ja tulipaikan, koska tiedän ettei siinä juurikaan ole teltalle sijaa ja toivon saavani olla tässä yksin.
Toive myös toteutuu. Ei haittaa, että oma makuupaikka on vähän vinossa ja virtaavaa vettä pitää hakea kilometrin päästä.
Illalla joku käy kiroilemassa telttapaikkojen vähyyttä ja päättää jatkaa matkaa. Kysyn ärsyttävällä nuotilla poispäin käveleviltä kireiltä ja hikisiltä tyypeiltä päättyykö päivä tähän, enkä saa minkäänlaista vastausta.
Ehkä eivät olleet juttutuulella. Suositut paikat vetävät puoleensa kaikenlaisia ihmeellisiä hiippareita.
Hiipparoin yksin vessaan. Seuranani on muurahaisia ja hämähäkki.
Yön kuuntelen lintuja, kaakattajia, viheltäjiä ja piippareita. Lintuja, sadoittain lintuja. Joku tuntuu tekevän mahaplätsin veteen. Ehkä lentämisessä on vielä harjoiteltavaa.
Jossain unen ja valveen rajamailla kuuntelen.
Ja hymyilen.
Luulin, että kaipaan vain sitä, että voin nähdä metsää. Mäntyjä, kuusia, puikkona kasvavia havupuita, korkeita koivuja ja isoja lehtiä, kunnon sekametelisoppaa.
Nopeasti selviää, että olenkin kaivannut myös metsän hajuja, suota, lämmintä suota, kunnon kunttaa mustikanvarpuineen kitukasvuisen kuivan risukon sijaan.
Metsän äänet ovat erilaiset kuin avotunturin. Avotunturissa ei haise oikein miltään ja tuulikin on erilaista. Mikään ei huoju sen mukana eikä suo haise samalla tavalla, kun pohjoisessa on harvoin niin helteistä.
Ehkä en vielä ymmärrä avotunturin hienopiirteisyyttä, sillä ainoa haju joka tulee nenään, on poron papana, tai helteellä hiekkakasaan koko tokan jättämä kitkerä kusi.
Usein tuulee niin, että korvissa vinkuu. Siinä menee hajutkin vauhdilla ohi.
Kun pysähdyin matkalla Oulussa ja hyppäsin ulos autosta, haistoin kahden vuoden tauon jälkeen leikatun ruohon. Ei pohjoisimmassa Lapissa kasva ruoho, ja se tuoksu on huumaava.
Kerron tästä Kallioportilla rouvalle, jolla on takapihallaan 5000 neliötä leikattavaa ruohikkoa, kuulemma oikea riesa.
Noin kummallista katsetta en ole vähään aikaan nähnyt. Kuka kaipaisi leikatun ruohon tuoksua?
Se, keneltä se viedään pois. Ehkä kokeilen kasvattaa neliön ruohotupsun ihan vaan hajun vuoksi.
Ehkä ihminen kaipaa aina sitä, mitä ei ole. Kaupungista kaipasin aina pois, täältä hevonkorvesta aika harvoin, enkä koskaan kaupunkiin.
Ehkä paras on olla siellä, josta kaipaa vähiten mihinkään muualle. Joku toinen syrjäkylä riittää tai tämä sama, ainainen polku, joka on oikeassa metsässä.
Tällä kertaa hinkkaan polkuani helteessä ja sitä seuraavassa kaiken kastelevassa kaatosateessa. Raavin tottuneesti tulitikkuja kaatosateessa, läpimärkänä ja vähän väsyneenä.
Valmiit polut, ne on monelle unelma, joillekin vihattu asia, kun siellä on niin paljon ihmisiä. Toki on, koska paikka on niin kaunis ja retkeilyrakenteet kunnossa.
Ihmismäärien kanssa voi oppia elämään, mennä niitä vastaan, harhauttaa.
Kaivelen mieluusti nenääni saman puun juurella, mutta toki niitä samoja puita on monessa eri paikassa. Jokin ajaa minut kuitenkin tänne aina vaan, hinkkaamaan samaa polkua uudestaan.
Yksi tuttu ääni vielä puuttuu, kaulushaikara. Tiedän missä sen voin täsmähakuna kuulla, mutta se ei ole täällä.
Artikkeli on julkaistu Luode-lehden numerossa 2. Jos lehti on vielä uusi sinulle, tilaa tutustumispaketti:
Tämä on sinulle, joka rakastat luontoa ja vaeltamista, mutta mietit vielä onko tämä lehti sinun juttusi.
Luitko jo nämä?
